Mielen taipuva optinen illuusio
Lähde: Pixabay

Maailma ei ole mustavalkoinen eikä yksinkertainen, sanotaan usein – mutta digitaalisen median kehittäjä ja ohjelmoija Øyvind Kolås on löytänyt keinon ravistella käsitystämme siitä, miten havaitsemme värejä. Ihmisellehän on kehittynyt aikojen saatossa erinomaisen tehokas ja tarkka näköaisti, joka erottelee värisävyjä eri valon taajuuksilla melko kätevästi, ja tämän turvin olemme pystyneet esimerkiksi erottelemaan helposti kypsät marjat raaoista ja hyvällä tuurilla myös syömäkelpoiset marjat myrkyllisistä vain yhdellä vilkaisulla. Kolås on kuitenkin kehittänyt hienon optisen harhan, joka saa blogistinkin epäilemään silmiään; näemmekö me oikeasti edes värejä? (River Bellen tarjoama casino bonus ei sen sijaan ole mitään harhaa vaan kappale kauneinta todellisuutta, josta sinäkin voit hyötyä jo!)

Sosiaalisessa mediassa häkellystä aiheuttanut kokoelma mustavalkoisia, ”väritettyjä” valokuvia nojaa Kolåsin kehittelemään aistiharhaan, joka on yksinkertaisuudessaan äärimmäisen nerokas. Hänen kehittämänsä tekniikka fuskaa kuvaa katsovan ihmisen aivot olettamaan kuvan olevan enemmän väritetty, kuin se oikeasti onkaan hyvin yksinkertaista ja minimalististakin tekniikkaa käyttäen. Kolås kutsuu tekniikkaansa ”ruudukkopohjaiseksi värien sulautumisen harhaksi” (”colour assimilation grid illusion”, mikäli haluatte googlailla lisää esimerkkejä), jota käytettäessä ihmisen aivot tavallaan täyttävät kuvasta puuttuvat värit automaattisesti itsekseen, vaikka muutoin mustavalkoisen kuvan päälle onkin piirretty pelkkiä värillisiä ruudukoita. Ruudukot muodostetaan erilaisista pisteistä, pilkuista ja viivoista, ja ne havaitessaan aivomme yrittävät ratkaista näköhavainnon väripitoisuuden havaitsemiensa värien keskiarvon mukaan. Tämä johtuu osittain siitä, että ihmisen aivot pyrkivät alati yksinkertaistamaan vastaanottamaansa tietoa ja tekemään siitä mahdollisimman ymmärrettävää, ja samalla syntyy keskiarvon perusteella aistihavainto, jossa näemme väriä ”olemattomissa” paikoissa. Melko nerokasta, eikös?

Onko se valkoinen ja musta vai väri?
Lähde: Sky News

Miten näemme värejä?

Illuusio toimii, koska normaalin näkökyvyn omaavan ihmisen aivot, silmät ja näköaisti tekevät alati yhteistyötä tulkitakseen erilaisia valon aallonpituuksia yhdenmukaiseksi signaaliksi. Eri esineillä on värinsä, koska ne heijastavat tiettyjä valon aaltopituuksia ja imevät itseensä toisia aaltopituuksia; esimerkiksi punaiseksi maalattu urheiluauto näyttää meidän mielestämme punaiselta, koska sen maalikerros heijastaa itsestään poispäin punaisia aaltopituuksia ja imee itseensä muiksi väreiksi tulkittavat valon aaltopituudet. Nämä aaltopituudet sitten havaitaan silmillä, joissa on valoa vastaanottavia näköreseptorisoluja, joita kutsutaan sauva- ja tappisolut; sauvasolut ovat erikoistuneet hämärässä näkemiseen, ja tappisolut puolestaan erottelemaan värejä. Sauvasoluja on noin 120 miljoonaa kappaletta per silmä, ja ne erottelevat alati näköhavainnoiksi tietoa siitä, näemmekö jotakin tummaa vai vaaleaa, pimeää vai valoisaa. Tappisoluja on puolestaan noin seitsemän miljoonaa per silmä, ja ne erottelevat valon aaltopituuksista etupäässä punaista, sinistä ja vihreää väriä ja tulkitsevat näiden erilaisista sekoitussuhteista havaintoja ympäristömme väreistä.

Näemme siis värejä siksi, että aivomme tekevät alati miljoonia pikkuruisia laskutehtäviä kaikesta siitä informaatiosta, jota sauva- ja tappisolut silmissämme havaitsevat. Onkin luonnollista, että aivot itsestään myös täydentävät tekemiämme havaintoja, etenkin, jos havainnosta näyttää ”puuttuvan” jotakin. Kolåsin illuusio perustuu tähän täydennykseen; samalla tavalla kuin vanhan liiton mustesuihkutulostimen tuottama tulostusjälki koostui miljoonista erivärisistä pikku pisaroista, jotka sitten näyttäytyivät eri väreinä meille, havaitsevat meidän aivomme myös osittain väritetyn harmaan tai mustavalkoisen kuvan olevan väritetty. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten värisokeudesta kärsivä havaitsee tällaiset optiset illuusiot. Tiesitkö, että noin 8% miehistä ja 1% naisista kokee erilaisia hankaluuksia, kun pitäisi erotella eri värejä toisistaan?

Ideanahan tämä ei ole mitenkään uusi, vaikka itse tekniikka onkin: olemmehan tottuneet näkemään erilaisia täplistä ja laikuista koostuvia kuvia ja tulkitsemaan ne kokonaisiksi kuviksi, esimerkiksi nähdessämme vaikkapa kirkkojen ikkunoiden upeita lyijylasimaalauksia, taikka monimutkaisia ristipistoin tehtyjä käsitöitä. ”Mitä lähempänä [mustavalkoisen kuvan päällä olevat värilliset] viivat ovat toisiaan, sitä hankalampi on erottaa toisistaan mustavalkoista kuvaa ja värillistä aluetta,” tviittasi yksi Kolåsin illuusioista hämmästynyt henkilö. Monen mielestä etenkin vihreät ja siniset sävyt toimivat erinomaisen hyvin väritetyn kuvan illuusion aikaansaamiseksi, kun taas keltaisten, punaisten ja oranssien sävyjen hahmottaminen oli huomattavasti haastavampaa ja vaati tiheämpiä viivoja.

Pienet pisteet muodostavat värit aallonpituuksilla.
Lähde: Pinterest

Kaikki vanha on taas uutta

Sosiaalisessa mediassa levinnyt harha kohautti ja hämmästytti ihmisiä, mutta ei ole vielä herättänyt niin tiukkaa kiistelyä, kuin esimerkiksi männävuosien ”onko tämä mekko sininen vai musta?”-harha. Hieman vanhemmat sosiaalisen median käyttäjät ovat kasvaneet rasteri-tekniikalla tulostettujen kuvien maailmassa ja tottuneet myös siihen, että kuvia väritetään varjostamalla niitä eri väreistä koostuvilla varjostusviivoilla; loppupelissä kyse on samasta ilmiöstä kuin vaikkapa 80-luvun halpojen sarjakuvien kyseenalaisessa tulostusjäljessä. Half tone -tekniikalla painetut kuvituskuvat ovat monelle tuttuja myös koulujen oppikirjoista ja lapsille suunnatuista lehdistä; sitä käyttäen saatiin aikaan illuusio värikylläisyydestä käyttäen samalla tavalla harvakseltaan pieniä pisaroita väriä.

Kolåsin kehittelemä väritekniikka on sikäli nerokas ja huikea, että se soveltuu liikkuvaan kuvaankin, eli videoihin ja animaatioihin. Lopputulos on jollakin tapaa haikea, ehkä hieman vanhoja valokuvia muistuttava, haaleahko värittyneisyys; tämän blogistin silmään Kolåsin tekniikalla väritetty video voisi olla mainio tyylikeino vaikkapa elokuvien takaumakohtauksiin, joissa muistellaan mennyttä. Eikä Kolås suinkaan ole pitämässä tekniikkaansa omana tietonaan, vaan on valmis laatimaan erilaisia työkaluja ja metodeja, joiden turvin muutkin voivat kokeilla erilaisten väritystekniikoiden onnistumista tällaisten illuusioiden luomisessa. Moni onkin povannut tästä käänteentekevää uutta tekniikkaa vanhojen mustavalkoisten kaitafilmien, valokuvien ja elokuvien restaurointiin ja uudelleenväritykseen, vaikkakin tekniikalla näyttää olevan selkeästi rajoituksia, mitä tulee lämpimiin värisävyihin eli keltaiseen, punaiseen, oranssiin ja niiden sekoituksiin. Selvittämättä on, miksi silmämme havaitsevat niin paljon alttiimmin juuri sinisen ja vihreän värisävyjä ja niiden vaihtelua; siinäpä vasta pähkinä purtavaksi tieteilijöille!

Pystyykö Kolåsin tekniikalla väritetty kuva huijaamaan sinunkin aivojasi näkemään olemattomia värejä? Jos et näe tiettyjä värisävyjä Kolåsin ”harhakuvissa” lainkaan, on ehkä aika varata vastaanottoaika optikolle…